Erityinen veljeni

– Jesse, mitä tytöille voi puhua? Voinko mä pyytää tyttöä treffeille?

– Tottakai voit. Tytöille voi puhua ihan mistä tahansa. Vaikka elokuvista, musiikista tai harrastuksista.

– Ja jos tyttö ei halua lähteä treffeille, mä voin kysyä jotain toista tyttöä.

– Juuri näin.

Tuo on suora lainaus minun ja 19-vuotiaan pikkuveljeni keskustelusta pari päivää sitten. Isoveljenä tuntuu hienolta, että saan auttaa pikkuveljeäni tyttöjutuissa. Vielä hienommalta tuntuu käydä tuo keskustelu, kun ottaa huomioon, missä tilanteessa aikoinaan oltiin.

Joskus nimittäin ei oltu edes varmoja, oppiiko pikkuveljeni koskaan puhumaan. Oppi, 7-vuotiaana.

Pikkuveljelläni on autismi. Sen takia hänellä on vaikeuksia kommunikoinnissa ja vuorovaikutuksessa. Hänellä on myös diagnosoitu lievä kehitysvammaisuus, jonka takia hänen tunne-elämänsä on kolmevuotiaan tasolla.

Mulle hän on kuitenkin aivan normaali veli. On aina ollut.

 

Kun pikkuveljeni erityisyys selvisi, oli se iso shokki koko meidän perheelle. Kaikki oli uutta, eikä kukaan oikeastaan tiennyt, miltä tulevaisuus tulisi näyttämään. Koko homma kuitenkin hitsasi meidän koko perheen yhteen mielettömällä tavalla. Meistä tuli loistava tiimi. Jokainen hoiti oman ruutunsa ja auttoi toista.

Koen, että minä ja pikkusiskoni ymmärrettiin lapsina aika nopeasti, mikä tilanne on. Pikkuveli ei ehkä ollut ihan samanlainen kuin muut hänen ikäisensä, mutta meille hän oli ihan normaali pikkuveli. Sellaisena me häntä kohtelimme ja kohtelemme edelleen. Yhtä rakkaana, ellei jopa rakkaampana.

Olen todella onnellinen, ettei veljeäni ole koskaan kiusattu. Hänet on aina hyväksytty osaksi yhteisöä. Kun asuimme aikaisemmin pienellä paikkakunnalla, Mäntyharjulla, koko kylä tunsi veljeni. Ei siksi, että hän oli vammainen. Vaan siksi, että hän oli erityinen: ystävällinen, iloinen, kohtelias ja toiset huomioonottava.

Oli erittäin tärkeää, ettei pikkuveljeäni alettu häpeämään tai piilottelemaan. Päinvastoin, me teimme perheenä ihan samoja juttuja kuin kaikki muutkin perheet. Menimme sinne minne muutkin. Olihan se varmasti aikamoinen näky, kun meidän perhe pamahti paikalle, mutta sen avulla ennakkoluulot karisivat nopeasti.

Veljeni erityisyys on opettanut mulle ja meidän perheelle valtavan paljon. Kukaan ei pidä asioita itsestäänselvyyksinä. Onni nimittäin on pieniä asioita, joista osaa iloita. Sen olemme kaikki oppineet käytännössä.

Vai kuinka monessa perheessä on itketty onnesta ja hurrattu koko perhe potan ympärillä, kun perheen nuorimmainen oppi käyttämään sitä? 🙂